MÄÄRÄNPÄÄ

 

Perämies käyskenteli ympyrää ja nuuhki yöllistä maalaisilmaa...”älä nyt ala siinä herkistelemään”, tuhahti Kiirepakolaiselle, ”nyt ankkurit ylös ja matkaan, kunnon merimies ei kato kauaan samassa satamassa happane!”. Varusti itsensä otsalampulla, komensi kaikki paattiin ja lähti luotsaamaan joukkoa kohti rajametsää. ”Sinä ja siitä paattiin istumaan, kun menit sen sauvaskin katkasemaan, tohelo”, murahti Kiirepakolaiselle. Kiirepakolainen totteli mukisematta, Perämiehen äänessä oli niin käskevä sointi, ettei kannattanut alkaa vastaan jullikoimaan. Kiirepakolainen oli jotenkin tyytyväinen kun joku muu otti ohjat haltuun ja se sai olla vaan. Ja kyllähän Perämies reitit tunsi, oli se niin monta kertaa rajametsikön aukoista pujahtanut hieman reviiriään laajentamaan.

Siinä sitten seilattiin...pulkalla juurikaspellolla, kuutamossa. Kiirepakolainenkin ajatuksissaan kuvitteli, että juurikaspelto olisi lainehtivaa, keinuttavaa vettä, järvi vaikka. Siinä olisi hyvä kalastella..mato-onkia affenoita, suuria mehukkaita affenoita ja tammukoita, nam, voisi vaikka savustaa.....Se olisikin sellainen järvi, josta tulisi kalaa aina kun niille mehevän madon tarjoilisi...ja ranta...ranta olisi loivaa sileää kalliota, josta voisi kesäpäivänä vain liukua vilvoittavaan veteen...., ”mutta ei yhden ihmisen onneen sentään kaikkea voi mahtua” komensi mielikuvitustaan.

Kiirepakolaisen mielikuvittelun keskeytti rysähdys, kun pulkka juuttui rajametsikköön...Perämiehen mentävään aukkoon. Se levitteli tassujaan aukon toisella puolella ja komensi, että paatti kainaloon ja ryömikää! Kiirepakolainen manaili itsekseen Perämiehen suuntimataitoja, oli se ennenkin karikolle karauttanut...”taidanpa vaatia tästä meriselityksen...” se mutisi, ja kömpi aukosta torpan pihapiiriin.

”Määräsatamassa ollaan”, riemastui Perämies ja säntäsi heti kaivuuhommiin, kun muisti että oli sen luun viimesyksynä maahan piilottanut, pahan päivän varalle. Kiirepakolainenkin unohti meriselitysvaatimuksensa ja ryntäsi rakasta tammipuutaan halailemaan. Puu myhäeli tyytyväisenä. Oksilla istuvien Korpin ja Harakan äännähtelytkin kuulostivat ihan tervetuliaislaululta, kuorossa vetelivät, kaksiäänisesti.

Kiirepakolainen oli onnellinen. Se ajatteli, että ei enää tarvitse onnenpipanoita, ne voisi vapauttaa palveluksesta ja päästää uusiin hommiin. Ja pitihän niiden käydä välillä onnentuottokykyäänkin tankkaamassa...se oli vähän hiipunut loppumetreillä, kun meni se sauvakin poikki. ”Ja kyllä se niin on, että omasta onnesta on itse vastattava, ei voi aina pyytää pipanoita apuun”, se ajatteli ja tunsi itsensä viisaaksi ja voimakkaaksi. Päätti, että jos välillä on oikein paljon onnea, niin se ei käyttäisi kaikkea heti, vaan säästäisi pahan päivän varalle niinkuin Perämies luitaan, ja sanoi Onnenpipanoille, että yön yli nukuttuanne menette sitten tankin kautta yhtä kalastajaa auttamaan matikanpyynnissä. Huomasi lumessa pienet jalanjäljet...joku pentele oli käynyt maalaamassa ebenholz-värillä valtattuun ulko-oveen silmät ja hymysuun... Lentotuhkatkin olivat rauhoittuneet ja laskeutuneet hangelle, lannoitukseksi, sitten lumien sulettua.

Perämies jatkoi kaivuupuuhiaan niin että routa roiskui. Se oli jo unohtanut, että mullassa rypeminen ei kunnon merikarhulle sopinut ja asennoitunut maajussiksi. Kiirepakolainen hymisi tyytyväisenä ja siveli torpan seinää....”määränpää”, se ajatteli ja silloin torppa sytytti ulkovalon...”Olikohan Kilowatti asentanut jonkun erikoisen hipaisukytkimen” se tuumi onnellisena ja tunsi että oli tullut kotiin, Määränpäähän.