Koko päivän olen nakottanut murheenlaaksossa.... Kaanonin onnellisuusjutun innoittamana läksin onnellisia asioita penkomaan. Rakas tyttöni, jota nykyään harvoin näkee, on kuitenkin kuvissa läsnä, onneksi. Aloin sitten kuvanmuokkauksen kautta kiipeämään murheenlaaksosta. Jokaiseen muokkaustapahtumaan jätin yhden harmituksen.  Tyttöni kuvia tuijotellessa tajusin, miten onnellinen olen, kun minulla on hänet, ainokaiseni, ihanaiseni.

Otin kolme kuvaa käsittelyyn, ja tosi rankkaan käsittelyyn rajauksineen, värinmuutoksineen, liukuvärjäyksineen, venytyksineen ja vanutuksineen, efekteineen. Tavoittelin kuviin tyttäreni luonteenpiirteitä ja myös koitin saada omat tunteeni jokaisen kuvan pinnalle ja sisälle:

KATSE:

PERIKSIANTAMATON:

OLEN PUHUNUT!: