Jo nyt p......le meinaa kaamosmasennus iskeä, oikein halolla päähän. Itkutkin tuossa tirauttelin. Ja miten nyt kaikki asiat voivatkin tuntua näin ankeilta. Pitää mennä tänään kokeisiin, ettei silmäsyöpä ole lähettänyt etäpesäkkeitä. Noh, siihen kyllä suhtaudun, mutta tämä pimeys ja harmaus minua rienaavat. Kun ei meinaa nähdäkään melkein mitään. Ei tosissaan huumorikaan nyt auta. Koirakin tuossa katselee ihmeissään, että mitä se mamma oikein vetistelee. Tulee ja nuuskii silmiä ja maistelee suolaisia kyyneleitä. Ahdistaa täällä kaupunki-tulitikkulaatikossa. Saispa nyt olla omalla torpalla. Laittaisin pönttöuunit pörisemään ja kuuntelisin puiden ritinää, lämmittäisin vaikka aamusaunan, - tai vaikka mitä -. Näin taitaa olla, että kyllä se ruoho aidantakana on aina vihreämpää! Kyllähän tämän kestää, hankalaa se vaan kuitenkin on. Mistäs ne onnenpipanat taas löytyvätkään......on alettava etsimään, jos niitä näin pimeässä löytää.....

Näkymä parvekkeeltani. Ihan kuin valoa vähän pilkistäisi (tämä on kyllä vanha kuva)

Nelli Nekkupilli - Onnenpipana!