Tämä teema ei kuulu mieliaiheisiini. Surua on ollut jo yllinkyllin, kaikenlaista surua. Suru syö ihmistä, nakertaa.  Onko joku suru suurempi kuin joku toinen suru. Miten surun määrää mitataan, vai voiko sitä mitata. Lapsen suru voi jostain asiasta olla valtava, vaikka se meistä aikuisista tuntuu aivan mitättömältä. Onko aikuisen suru suurempi kuin lapsen suru. Kun on paljon surua, ihminen tulee turtaksi. Voiko surusta löytää jotain hyvää. Itse olen kokenut niin paljon surua, että sanonta, mikä ei tapa, se vahvistaa, olisi muuttanut minut jo rautateräkseksi. Siis sanonta ei ole ainakaan minulle totta.  Voiko surun voittaa, selättää. Voiko sen siirtää jonnekin piiloon, näkymättömiin, tuntemattomiin.Onko suruun lääkettä. Onko se pilleri, lämmin halaus, käsi joka koskettaa, pitää lujasti kiinni, korva joka kuuntelee. Voi se olla, tai sitten ei. Monissa maissa hautajaiset ovat ilojuhla. Koko suku kokoontuu haudalle syömään, juomaan, juhlimaan vainajan pääsyä jonnekin parempaan paikkaan. Luulen, että minä haluaisin itselleni sellaiset juhlat. Jotkut kuittaa surun, fraasilla: Se oli jumalan tahto!" Mikä se sellainen jumala on joka niin paljon surua tahtoo? Mutta jokainen saa pitää oman uskonsa ja uskoa mihin haluaa.

Herättää paljon ajatuksia, tuo suru. Ei taida olla yhtä oikeaa vastausta. Jokaisella on omansa. Minä olen saanut tarpeekseni surusta.

Minä lähetän laivalastillisen suruani muille maille ilman määränpäätä ja kotitarpeiksikin vielä jää.