”Oi miten kaunis kuppi”! Ihasteli Maaruna äitinsä posliinimaalaamaa kahvikuppia. Pyöritteli sitä kädessään, seuraili sormellaan sinisiä koukeroita, jotka äiti oli taidokkaasti, hieman vapisevilla käsillään kieputtanut kupin ympärille. Juuri oikean sinisiä kukkia kauniisti kaartuvine varsineen!

Maaruna oli joskus kirpputorilta löytänyt vanhan kolhiintuneen kahvilautasen, jonka siniset kukat ja kiemurat saivat hänet tekemään ostopäätöksen. Muutamalla pesetalla. Oli sitten tahtonut posliinimaalaustaitoista äitiään maalaamaan hänelle kupin ja lautasen samoilla kuvioilla. Siinä se nyt oli, Maarunan käsissä, hyväiltävänä ja ihasteltava.

Kupin kuviot veivät hänet ennen elettyyn. Muistoihin. Hän tunsi sieraimissaan Välimeren tuoksun. Auringon paahtama asfaltti oli pehmeää, oli hyvä, että oli tennarit jalassa, korot olisivat takertuneet asfalttiin tikaten siihen reikiä, kuin jäniksen loikkajäljet talvisen Suomen lumilla. Kainalossa tuoksui lähipuodista juuri ostettu, ratisevaan paperiin kääritty tuore patonki. Hän tervehti iloisesti vastaantulijoita, hóla! Joskus vaihdettiin kuulumisia, lyhyesti. Tutuiksi tulleita töihinmenijöitä, aamulenkkeilijöitä, patonginhakijoita.... voi miten hänen sielunsa kaipasi tuota  ilmapiiriä. Hymyileviä kasvoja. Meren, patongin ja pehmenevän asfaltin tuoksua. Aamuisen auringon kajoa vuorten takaa. ”Cafe con leche, porfavor”, sanoi Maaruna ja istahti liinalla katetun pöydän ääreen. Vilkutti kadun toista puolta askeltavalle tupakkakauppiaalle. ”Nautinnollista, melkein pyhää”, ajatteli hän...

”Jos minä kahvit, niin saat testata kuppia”, huikkasi äiti ja pyyhälsi keittiöön kahvinkeittoaikeitaan toteuttamaan. Kohta jo kahvintuoksu pelmahti toiseenkin huoneeseen. Maaruna istui pöydässä, uusi kuppi valmiina vastaanottamaan tuoksuvaa kahvia.

Kupin lumo ei ollut hellittääkseen. Hän hiveli sen kauniita sinisiä kuvioita ja hymyili niiden tuomille muistoille. Tunsi onnenläpätystä sisällään. ”Kuppi on ääriään myöten täynnä muistoja, sillä on hyvä tarina”, hän ajatteli. Havahtui lorinaan, kun äiti kaatoi kahvit kuppiin. Maaruna ajatteli, että hänellä on maailman kaunein sinikuviokuppi, syntynyt eletystä elämästä, yhteistyönä itsensä ja äitinsä kanssa. Hän otti varovasti lautasesta toisella kädellä ja kupista toisella kädellä, kohotti kupin huulilleen, ja tuoksutteli. Kahvin seasta hän aisti meren ja asfaltin. "Aromikasta",  ajatteli ja siemaisi pitkän siemauksen tuota höyryävää muistojen sekoitusta!

Voih, räiskis, kilikili! Kuppi putosi lattialle, kahvit pitkin mattoa ja lautanen pyöri hurjana seinän viereen ja meni sirpaleiksi, ihan rätspoks! Maaruna tunsi kurkussaan jättiläismöykyn ja kyynel velloi silmäkulmassa. Harmitus oli sinikuvioisten sirpaleiden täyttämä,  "nyt se meni ihan mäsäks!i”.

Rauhallinen ääni kuului Maarunan selän takaa: ”Älähän nyt, säilyihän sentään kuppi ehjänä, juodaan nyt ne kahvit!”