Katselin tuossa hienoa luonto-ohjelmaa. Siellä esiteltiin aavikkoruusu......

Joitain vuosia taaksepääin kävin rankkaa taistelua. Minulla oli häthätää voimia parvekkeelle raahautua. Istuin siellä ja katselin taivastani ja napsin kuvia. Halusin tallentaa jokaisen uuden taivaan.

Olin tuolloin kuin aavikkoruusu. Kun oli vaikeaa ja voimat vähissä, pudotin lehteni ja pullistin varteni johon kaiken saatavilla olevan veden keräsin jotta jaksoin tuottaa kauniita, pieniä vaatimattomia kukkia, ikäänkuin ilmoittamaan, että olen vielä täällä. Aavikkoruusu on voimakas kasvi, se voi kasvaa vaikka pelkällä kalliolla kehittämiensä selviytymiskeinojen myötä.

Taivaasta tuli elämä. Katselin päivittäin sen muuntumista synkästä kirkkaaksi, aurinkoisesta iltakuutamolle. Katselin kun tuulen ja veden riepottamat pilvet jatkoivat ikuista vaellustaan.  Katsoin kun taivaantuuli paimensi kesän poutapilviä, kuin pientä lammaskatrastaan. Ja taivaan alla, ihan tuntumassa, edessäni oleva maailma jatkoi elämistään...kasvoi, kuihtui ja syntyi uudelleen. Taivaalla lokit purjehtivat ohitseni rauhaisasti liidellen, välillä päätään kääntäen kohdallani, kuin tervehtiäkseen. Keväällä pääskyset kirkuivat ja kaartoivat parveketta hipoen kun napsivat ötököitä ilmasta. Orava hyppeli taivasta hipovien kuusten latvustoissa. Ja taivas, tuo taivas tervehti minua aina uutena, erilaisena, välillä heittäen vedet silmilleni kuin näyttääkseen, että osataan sitä täälläkin. 

Näin jälkeenpäin tajuan että taivas auttoi palauttamaan elon aavikkoruusuun ja se jaksoi taas kantaa lehtensä ja kasvattaa niistä voimakkaan vihreän viitan.