Toistakymmentä vuotta sitten aamuhämärissä olin töihin menossa, ratikalla. Tämä kaunis näky sai minut hyppäämään kyydistä pois ja kameroimaan. Seisoin kauan tuota näkyä katsellen. Lumikirkko, ei voi olla totta. En ollut kuullut rakennuspuuhista mitään ja aamun työreitti oli normaalista poikkeava. Satumainen näky.  Ihmiset kävivät aamurukouksella yksi kerrallaan. Minä vain katselin, jonnekin vaipuneena. Unohtui työkiireet, unohtui kivut. Unohtui kaikki muu. Tunne, jota en ole koskaan sittemmin kokenut. Ei, en ole ns. uskovainen, mutta ajattelen että jossakin on joku, mikä, en tiedä, mutta joku. Sille jokulle aina välillä muutaman sanan haastelen.

Tuonakin aamuna, kun lumihiutaleet leijailivat harvakseen ja hitaasti kohti maanpintaa, minä haastelin jokulle ja lähetin ajatukseni sinne jonnekin. 

Saavuin työpaikalle kadun neonvalojen loisteesta. Käytävillä ramppasi ihmisiä, yksi sinne toinen tänne kovalla kiireellä paperiniput kainalossa, kasvot kireinä. Tuskin huomenta ehtivät sanoa, kun oli niin pirunmoinen kiire. Minuun vaikutti tuo aamuinen kirkkonäkymä, kunnes se vähitellen hiipui ja liityin kiireisten paperiakantavien virkaihmisten joukkoon.

En onnekseni enää ole siellä.

Tämä kuva pullahti yllättäin käteeni, kun laatikoitani tongiskelin. Otin siitä valokuvan, joten salaman heijastukset näkyvät kuvassa. Kuva palautti mieleeni tuon aamuisen tunteen, joka vieläkin lämmittää ja nostattaa pintaan lämpöisiä väristyksiä..