Liian paljon, liian nuorena

 Mies kulki ontuen. Jalkaa särki, proteesi hankasi. Pysähtyi sillalla ja nojasi kaiteeseen, kuin maisemaa katsellen. Todellisuudessa hän halusi hetken levätä, lepuuttaa jalkaansa. ”Perkeleen sota”, manasi mielessään, ”vei jalan, vei koko elämän”! Hän esti kyyneleen vierähtämästä silmäkulmaansa. Mielensä teki hörppyjä taskussa pullottavasta pikku Cambina -pullosta, mutta eihän hän kotikasvatuksen saaneena kadulla voinut juoda. Kohensi olemustaa ja jatkoi matkaansa kohti kotia.

 Ei ollut kiire. Vaimokaan ei olisi vielä tullut töistä. Se oli aina töissä. Monta eri työpaikkaa piti olla, kun elätti perheen.  Mies asteli lähellä kotia olevan tutun ravintolan ovesta sisään. Niin kuin aina ennenkin. Tervehti tuttaviaan ja istui kankeasti ähkäisten heidän seuraansa. Otti hatun päästään, pyyhkäisi karpaloituneet hikipisarat otsaltaan, oikaisi jomottavan jalkansa ja tarjoilijalta tilasi pikku Cambinan ja vettä, erikseen. Niin kuin aina ennenkin.

 Matala puheensorina ja nuo samat sotajutut, jotka hän oli kuullut niin moneen kertaan, uuvuttivat. Miehen harmaista, uurteisista kasvoista näkyi väsymys. ”Perkeleen sota”, murahti mies ja ummisti silmänsä. Vaipui hetkeksi mennesseen. Muisteli vaurauden aikaansa nuorena poikana. Silloin oli kaikki mahdollista. Elämä edessä. Suunnitelmat valmiina. Oli kaunista ja valoisaa. Miehen hengitys kävi raskaammaksi, hän oli nukahtamaisillaan.

 Tuttu, ystävällinen ääni tunkeutui hänen nuoruuden muisteloihinsa: ”Hei, lähdetään kotiin, tule niin minä autan!”. Niinkuin aina ennenkin.

 

Pakinaperjantai: 249.  Katkelma kuvitteellisesta romaanista.