Kahleissa

se on kaivannut tuulta,

aurinkoa tavoitellut peittonsa alle.

Valo sen herätti

rimpuilemaan, tempoilemaan.

Kohisten se riisui kylmän vaipan yltään,

rynnisti tiensä vapauteen.

Valtavalla elämänraivolla paiskoi peiton syrjään,

se pääsi tuuleen, aurikoon.

Nyt se voi vapaasti hengittää,

nostaa vaahtopäät korkeuksiin,

kulkea hiljaa keinuen,

leikitellen synnyttää ristiaallokon,

tervehtiä ohikulkiessaan vanhaa majakkaa,

hyväillä keveästi rantakallioita,

kannatella lempeästi liplattavaa venhoa,

kuunnella yllään kaartavien lokkien kirkunaa.

Kahleet on pois, se huutaa elämälle!