Lokit kirkuivat. Äänien moninaisuudesta päätellen niitä oli melkoinen joukko purjelaivan mastoa kiertelemässä.  Ne seurasivat purttani ja istahtivat välillä kannelle lepäilemään ja päästivät ilmoille oikein kunnon kääk-kääk-kääkin. Rauhallinen aallokko keinutti minua, kun loikoilin kokassa olevalla punkallani. Pää menosuuntaan päin, vaikka olisi ollut parempi olla jalat menosuuntaan, kun punkka kapeni kokkaa kohti. En kuitenkaan halunnut purjehtia jalat edellä.

Mainingeilla väreilevät pienet laineet liplattivat veneen runkoa vasten, supittivat tarinoita kaukaisilta rannoilta. Tuuli suhisi. Välillä se yltyi ihan vinkunaksi asti. Ajattelin, että kajuutan ovi pitäisi tiivistää. Mutta toisaalta vilvoittava tuuli tuntui hyvältä nihkeitä kasvojani vasten. Siirsin lakanan pois päältäni ja otin kokovartalovilvoituksen.  Purjeen lepatus oli rauhoittavaa. Pilvet etenivät samaa vauhtia kanssani, hiljaa, myötätuulessa. Meren tuoksusta saattoi erotta kalan, levän, saarten rantakalliot. Mieli oli vapaa, esteitä ei ollut.

Nousin punkan laidalle istumaan, lokkien kirkuna kuului korvissani yhä kovempana, pilvet jatkoivat matkaansa. Kohensin parvekkeenovesta karannutta valkoista verhoa. Painoin tuulettimen tehon kakkoselle.

Muistin, että pyykit pitää hakea kuivaushuoneesta ennen kello kahdeksaa.