Valaisin

Käy taloksi, sanoi tuleva esimieheni, tässä on sinun huoneesi. Olin aloittanut työni ministeriön osastolla keskustan laidalla. Järjestelin tavaroitani. Laitoin ajatustenhautojan työpöydälleni. OK, ajattelin, mikäs tässähän on ihan hyvä. Sitten vielä vaatekaappi, sinne vaatteet. Kaapin pohjalla oli jotain, otin sen esiin. Silmäni rekisteröivät valaisimen. Hylätyn. Käytöstä poistetun. Otin sen esiin ja asettelin pöydälle. Siinä oli toimiva lamppukin. Johto seinään, ja oi miten kaunis valo siitä tuli. Varjostimen reunan kuviointi loihti seinälle kauniita varjokuvia. Samantien ruuvasin pöydän reunaan kiinnitetyn hyvin modernin pöytävalaisimen irti. Se kääntyili joka suuntaan ja ylös ja alas ja venksotti miten sattuu. Se pääsi nyt vuorostaan vaatekaapin pohjalle. Ole siellä, sanoin modernille hirvitykselle.

Hain vessapaperia, hieman kostutin ja hellästi pyyhin valaisinvanhuksen päälle kertyneen pölykerroksen pois. Siitä tuli minun valoni. Hämärien talvi-iltapäivien ilostuttaja. Hassua, melkein kuin ystävä. Se antoi minulle tarvitsemaani valoa. Seisoi jykevänä kuin majakka. Valon kanssa puurrettiin pitkää päivää, monta vuotta.

Ministeriön osasto muutti. Keskustaan. Muuttofirma hoiti homman, vaan ei minun lamppuani. Minä kannoin sen kassissa, hellästi. Asettelin sen uuteen huoneeseeni, uudelle pöydälle. Johto seinään, kauniit varjokuviot näkyviin. Valaisin loi kodikkaan olon. Tutun ja turvallisen. Ja ennenkaikkea kauniin ja hyvän valon. Joskus hämäräpäivinä kääntelin valaisinta, jotta sain uusia varjokuvia seinille, uusiin paikkoihin. Olin ylpeä valaisimestani. Toisten pöydillä komeilivat modernit vänkkyrät, joka suuntaan kääntyvät, monine nivelineen. Minun lamppuni seisoi suorassa, varjostin osaa saattoi ylös-alas suunnassa liikutella. Eikä muuta tarvittukaan. Minä ja valaisin jatkoimme pitkän päivän puurtamista, yhdessä, monta vuotta.

Ministeriölle valmistui uusi virastotalo. Kylmä, lasipintojen täyttämä. Pitkät toistensa kaltaiset käytävät virkaihmisten kerroksissa. Kaikki niin samanlaista, että joskus erehdyin väärään kerrokseen, marssin ”huoneeseeni”, hämmennyksen vallassa etsin ajatustenhautojaani.... kunnes huomasin, etten ole omassa huoneessani lainkaan, enkä edes oikeassa kerroksessa. Omankin huoneeni pöydän reunaan oli kiinnitetty moderni hirvitys. Niveliä täynnä oleva suikula, joka neonputkellaan tuotti valoa. Mitään vanhoja kalusteita ei uuteen rakennukseen saanut viedä, kaikki oli uutta, lamppuja myöten, kaiken piti olla tyyliin sopivaa.

Vanha valaisimeni oli jälleen vaatekaapin pohjalla. Olin tuonut sen mukanani, kassissa. Surkuttelin mielessäni, kun en saanut pitää sitä työpöydälläni, hirmu hieinolla modernilla pöydälläni. Tuumastelin, että miten saisin valaisimen omakseni. Soitin kiinteistöyksikköön, tuonne yksikköön, tälle osastolle, puhuin päälliköille, paasasin ja perustelin. Ei, ei valtio voi myydä vanhoja kalusteitaan, ne menee kaatopaikalle, ei ole sellaista momenttia, johon myyntitulot kirjataan.... aapuaa. Ajattelin, että jos vaan vien sen kotiin, kun ei sitä kukaan kaivannut. En kuitenkaan voinut sitä tehdä, joku kolkutti sisimmässäni.

Kun viimeinen ministeriön osasto muutti uuteen virastotaloon tapahtuikin kummia. Tämän osaston vinttikerros oli täynnä vanhoja kirjoituspöytiä, toimistotuoleja, ynnä muuta ja tadaaam! Siellä pidettiin huutokauppa noiden tavaroiden myymiseksi. Sopiva momenttikin löytyi myyntitulojen kirjaamiselle. Kiinteistöyksikkö otti minuun yhteyttä: ota se lamppus mukaan ja huuda vaikka kympillä (markkoja), niin saat sen kotiisi. Ja minähän tyttö huusin, huusin niin että vintti raikas: kymppi! Ja valaisin oli minun.

Vuodet kuluivat. Eräänä päivänä selailin huutonettiä ja silmäilin vanhoja esineitä ja ohhoh. Siellähän oli minun valaisimeni. Innostuneena tutkin selosteita: suunnittelija Paavo Tynell, Taito Oy ja tuotenumero. Äkkiä tutkin oman valaisimeni pohjaa... Taito Oy ja sama tuotenumero. Minulla siis oli Paavo Tynellin suunnittelma valaisin, vanha lamppu, antiikki lamppu ja ihana lamppu. Ja huutonetissä pyysivät lampusta hieman alle kolmesataa euroa! Minulla on aarre, pitkäaikainen työtoverini, minun valoni.

Se on kotona. Minun kanssani. Yhdessä. Molemmat eläkeläisiä, minä ja valaisin. Vielä toiminnassa.