Kiirepakolaisen arkistoista

 

Moni varmaan hämmästelee piirustusintoani ja runsaita blogipäivityksiäni. Kerronpa teille.

Vuosia sitten kun työnantaja oli imenyt minusta kaikki mehut, syönyt minut puhki, jouduin jäämään sairaseläkkeelle. Monta vuotta meni pillereitä syöden, en itkenyt, en nauranut. Olin, vaan en elänyt. Kun heitin pillerit nurkkaan ja neuvottelin itseni kanssa peilin edessä, päätin että nyt riittää! Löysin myös blogimaailman! Kanavan itsensä ilmaisemiseen. Sain hyvät piirustyökalut. Vapisevin käsin, ujona, arkana, pelokkaana aloitin piirustamisen blogiin ja muutenkin. Jokaisen blogiin laittamani kuvan jälkeen ajattelin, että huh, mitähän muut ajattelevat minusta ja töherryksistäni. Hämmästykseni oli suuri. Kommenteista aistin hyväksyntää ja joistakin piiruksistani jopa pidettiin. Sain siitä lisävoimaa. Blogista tuli varavoimalani.

Kyllä toki vieläkin arastelen ja itken nauruni takana. Olen kuitenkin antanut itselleni oikeuden suruun, murheeseen, kuin myös iloon ja onneen. Kohta voin jo sanoa: olen, siis elän. Jokainen pensselinveto, jokainen väri aukoo umpisolmuja mielestäni, hitaasti, mutta varmasti. Jokainen piirukseni on eräänlainen surutyö,. Välillä piirusjälki on mustaa, välillä väriloistoa, pensselivedoilla ilottelua, kuten mielenikin. Välillä peitän mustan mieleni väriloistoon ja hauskutukseen kyynelten takaa. Mutta tämä epämääräinen taiteiluni on avannut minulle tien pois mielen mustuudesta. Vaikka väliin pillitänkin, en enää ota sitä niin vakavasti. 

Omalla ponnistelulla ja blogi-ihmisten tuella alan olla voiton puolella. Avattavia solmuja toki vielä riittää, mutta niiden kimpussa häärästely on jo paljon helpompaa. Kun fyysiset voimani ovat rajalliset, niin piirustelu ja kirjoittaminen on oikeastaan ainoa keino mielen työstämiseen, siksi kait nytkin tässä koneen ääressä kökötän ja vuodatan.

Kiitos teille blogiystävät, kun olette kulkeneet kanssani.

Kiirepakolainen kiittää ja kumartaa!