Tämän jutun olen kirjoittanut blogiini marraskuussa -09, kun blogin aloitin. Silloin ei kukaan sitä käynyt lukemassa. Kokeilaanpas, onko tilanne muuttunut, josko joku sen nyt lukisi...... Olkoon tämä syöksy blogihistoriaani, joka alkoi marraskuussa 09. Tällainen historiahaaste on meneillään, vaikka se koskeekin kuvia. Minulla on tarina.

TOSI TARINA:

Aikaa on kulunut reilut 36 vuotta, mutta muistan sen kun eilisen päivän. Lähdimme reissuun, matkustajana rahtilaivalla Ameriikkaan. Valtava jännitys kutitteli sisälmyksiä, kun laivan köydet Helsingin satamassa irroitettiin. Keula kohti Saksaa. Hampurissa viivyimme vuorokauden, mutta ehdimme kyllä kurkistaa pahamaineisia katuja laivan henkilökunnan opastuksella. Kyllä oli nuori tyttö ihmeissään kun kurkisti peltikujan oviaukosta.....punaisia valoja, naisia ikkunoissa...äkkiä pois sieltä, se oli jotenkin epätodellinen näky.

Hampurista Kielin kanavan kautta Amsterdamiin, Rotterdamiin. Ja sitten alkoi Atlantin ylitys. Seuraava satama olisikin sitten Ameriikan mantereella. Boston! Atlantin ylitys kesti tuohon aikaan muistini mukaan peräti 7 vuorokautta. Päiväkausiin ei ympärillä näkynyt kuin vettä, vettä, vettä. Joskus jostain pelmahti jokunen lokki laivaa seuraamaan. Laajat mainingit pitivät laivan pienessä keinunnassa koko ajan. Tuulta ei oikeastaan ollut lainkaan. Tuntui, että olemme ihan yksin koko maailmassa, keskellä ei-yhtään-mitään. Kun aurinko tipahti mereen horisontissa, tuli sysipimeys. Illalla nukahti kuin keinuvaan kehtoon laivan moottorien hiljaa pörrätessä.

Kun saavuimme Bostoniin, oli minulla tunne, kuin olisin villi-ihmisenä löytänyt Ameriikan! Yllättävä mantereen ilmestys horisonttiin ihan häikäisi silmiä, ei voi olla totta, maata näkyvissä ohoi! Kun lähdimme Bostonissa maan kamaralle, kehossani jatkui laivan keinunta, tuntui että kaikki ihmiset huomaavat kuinka vaapun puolelta toiselle, piti pitää kaveria lujasti kainalosta kiinni. Laiva purki ja lastasi ja jo seuraavana päivänä lähdimme kohti New Yorkia.

Reitti New Yorkiin kulki valtavaa kanavaa pitkin, joka oli kaivettu ettei tarvitse koukata niemen ympäri. Kanava oli niin suuri ja pitkä, että sitä ei voinut tajuta ihmisen tekemäksi.  Edellämme horisontissa näkyi toinen rahtialus. Ilta alkoi hämärtää, joitain valoja siellä täällä ilmestyi näkökenttään. Tuuli yltyi yltymistään ja laiva alkoi keikkua sivusuunnassa enemmän ja enemmän......minua jännitti, mutta en vielä osannut pelätä. Laivan kannella olevat suuret rahtikontit nitisivät ja natisivat. Laivan käytävillä piti kulkea nurkkia pitkin kaiteista kiinni pitäen. Merenkäynti voimistui. Kun huomasin, että laivan henkilökuntaan kuuluvat muuttuivat totisiksi, alkoi pelko hiipiä minuunkin. Menin laivan sähköttäjän juttusille........ja kauhukseni hän kertoi, että edellämme ollut toinen rahtialus, pienehkö norjalainen laiva oli uponnut ja vienyt mennessään 12 henkilöä. Laiva oli yksinkertaisesti syöksynyt korkean aallon harjalta suoraan meren uumeniin! Silloin vasta kauhu valtasi minut. Sain tietää, että meidän laivan kallistuma ei saisi ylittää 45 astetta. Jos se ylittäisi, se ei enää pystyisi nousemaan takaisin, kun oli kannella niin paljon kontteja. Istuin hiirenhiljaa kasvot harmaina pelosta (ei merisairaudesta) hytissäni. Olin kyhännyt astemittarin hytin seinälle.  Piirsin seinään ympyrän ja sen keskellä roikkui neula langassa. Oli pimeää. Seurasin silmä kovana neulan liikkeitä...apua ylittyykö 45 astetta. Hirvittävä jyske ja paukkuna kävi kun rauta iskeytyi veteen hurjassa aallokossa.  Olin täysin jäykkänä, kaikki jotenkin pysähtyi päässäni, tuijotin vain kyhäämääni kallistusmittaria ja sitten rysähti. Olin varma, että nyt hukutaan, nyt mennään norjalaisen aluksen perässä veden alle. Suljin silmäni ja odotin........

Yhtä nopeasti kuin meren vellominen alkoi, niin se loppui! Uskomaton tunne tuli. Oliko kokemani myrsky edes tottakaan, mihin se katosi.  Lähdin laivan komentosillalle tiedustelemaan asiaa kapteenilta ja voi mikä näky. Komentosillan yksi ikkuna oli rikki. Komentosiltaa kiertävä paksu rautainen kaide oli ihan S-muotoinen. Kapteeni kertoi, että valtava aalto oli iskenyt komentosillalle juuri kun laiva oli poistumassa kanavasta avoimille vesille. Kuulemani voimakas rysähdys johtui juuri tuosta allon iskusta komentosillalle. Olimme kuitenkin hengissä, kukaan ei ollut loukkaantunut, keittiössä oli joitain astiakasoja päässyt kaapeista ja rikkoontunut. Laiva kiinnittyi New Yorkin satamaan, oli aamu.

Minun piti vielä uudestaan käydä katsomassa S-muotoiseksi taipunutta rautakaidetta, jotta uskoin, että kaikki oli todella tapahtunut, ettei se ollut unta. Ja se ei ollut unta. Kaikesta huolimatta en osannut sittenkään pelätä merta, kun Philadelphian pysähdyksen jälkeen alkoi jälleen Atlantin ylitys ja kotimatka. Ei pelkoa, vaan suuri kunnioitus luonnonvoimia kohtaan.

Jälleen Rotterdam, Amsterdam, Hampuri ja sitten Helsinki. Vajaan kahden kuukauden reissun jälkeen kotiin. Kyllä oli luonto järjestänyt minulle elämäni kokemuksen!

En pitänyt ameriikoista, matkasta kylläkin. Ostin New Yorkista yhden matkamuiston ja kun kotona sitä tutkin niin mikäs teksti löytyikään "Made in Taiwan". Että sellainen muisto, mutta viis siitä.

Muisto merestä on aito, eikä 45 astetta ylittynyt!