Luin jälleen kerran Isopeikon tarinan iltasadukseni. Tarinan sanat kimposivat mieleni sopukoihin. Kulkivat unessani. Alkoivat järjestäytyä tikkukirjaimiksi. Tikkukirjaimista viivoiksi. Viivat alkoivat kulkea omia juonteitaan. Mustia viivoja sikin sokin, ristiin rastiin. Yllättäin pääviiva alkoi johdattaa joukkoa ja komensi ne muotoutumaan kuvioiksi. Kuviot törmäilivät toisiinsa, etsivät omaa paikkaansa. Yrittivät asettua kaikki samaan kohtaan, ihan sekamelskaan. Jokainen kuvio halusi olla päällimmäinen ja esitellä itseään.  Äkkäsivät kuitenkin pian, että sekamelskassa niistä ei näkynyt yhtäkään.

Kuviot aloittivat järjestäytymisen ja noudattivat mielensopukoista nousevia Isopeikon tarinan sanakuvia. Yksi kuvioryhmä järjestäytyi karhuksi ja värjäsi itsensä karhunharmaaksi. Toinen kuviorypäs otti ketun muodon ja sai punertavan sävyn.  Vielä oli kuvioita jäljellä ja ne rypästyivät pienen suden hahmoksi, jolle oli jäänyt tummanharmaa väri.. Ja viimeiset, vaan ei vähäiset kuviot alkoivat saunatontuksi. Kuviot olivat niin pieniä, että niistä tuli ihan pieni saunatonttu. Se valitsi itselleen punaisen sävyn, jotta näkyisi paremmin. Näin olivat ystävykset yhtenä joukkona, kuviksi muuttuneina.

Oli jouluilta, ja hämärää. Pakkanen paukahteli nurkissa. Kuvajoukkio tunsi itsensä jotenkin yksinäiseksi, irralliseksi. Niillä oli suorastaan orpo olo. Yksissä tuumin ystävykset päättivät lähteä Isopeikon tarinaan, sillä siellä oli sauna lämmin ja kiuas jo kaipasi löylynheittäjiä. Ystävykset tunkeutuivat tarinan ovesta sisään, astuivat saunaan  ja aloittivat hurjan löylyttelyn. Heidän mieliinsa kohosi pehmeä, auvoinen olo ja totesivat tarinan olevan niin mukavan  ja turvallisen, että päättivät jäädä sinne uutta tarinaa odottelemaan.  Heillä oli vahva usko siihen, että he vielä muotoutuisivat uudelleen kirjaimiksi  ja järjestäytyisivät uusiksi sanoiksi ja uusiksi tarinoiksi....