Mättötaiteilijan tuskaa

Pohja.

Hämilläni katselin

tyhjää pohjaa, gessottua,

valkoista neliötä.

Se hyökkäsi päälleni,

vaiensi pensselieni

värikirjon, viivavedot,

kahlitsi minut neliöönsä,

asetti minut kehänsä vaatimuksiin,

lannisti minut valkoisella voimallaan....


Miksi se niin tekee,

miksei se kutsu luokseen,

miksei se ojenna valkoisuuttaan

pensselien hyväilylle,

lämpöisille väreille

ja lepää värien syvyyksissä,

miksei...?


Taistelu.

Otin vanhan pensselin

puristin värit lautaselle,

vettä purkkiin.

Avasin ikkunan,

päästiin sisään linnunlaulun

luonnontuoksun,

otin kulauksen valkkaria.

Uhmasin tuota valkoista haamua,

neliössään, gessottuna....

Sanoin pensselille:

Lennä, kiidä, ota värit mukaasi,

valtaa valkoinen haamu,

tanssi, juo vettä,

jätä jälkeesi pehmyt viiva,

värin kosketus,

sieluni kuva”...


Kuva.

Rohkea vanha pensselini

alkoi viivojen tanssin,

koukkasi värit mukaansa,

kumarsi valkoiselle haamulle, gessotulle,

kutsui sen karkeloon,

värien iloiseen tangoon.

Haamu, gessottu, tunsi elämän paloa,

otti vastaan rohkeat viivat,

pensselin taikomat kuviot,

antautui värien leikkiin,

kiillotti parkettinsa sieluni tanssille.

Tunsi kuvan piirtyvän,

valkoisuuden katoavan,

elämän riemun palaavan,

se tunsi elävänsä symbioosissa

pensselin kanssa....