Kaikille blogiystävilleni oikein mukavaa perjantaipäivää!

Ei tähän totu. Aina se jännittää yhtä paljon, välillä vähän enemmänkin....

Voisipa kello olla tällainenkin:)

Suunnittelin tällaisen kellotaulun kapteenskan kammariini.  Saattaapi se vielä muokkaantua, jos päähän tulee ideoita.

Vanerista sahataan ympyrä, maalit päälle ja sitten vaan viisarit ja kellokone keskireikään.

(Usvan aloittama jatkokertomus on kulkenut Ainan kautta Kiirepakolaiselle ja jatkuu....) 

Tarina kulkee blogistaniassa...

Oven päällä oleva kello kilahti vaimeasti astuessani sisään; aivan kuin sekin olisi kangistunut käyttämättömänä. Miten se voi kuulua takahuoneeseen asti? - hämmentyneet aivoni muodostivat kysymyksen odottamatta vastausta. Se kuuluu hyvin, kun oppii kuuntelemaan, tulisin tulevaisuudessa huomaamaan, mutta nyt menneisyys antoi minulle riittävästi ajateltavaa ja ihmeteltävää.

Menneisyys tuoksui ja näkyi ympärilläni astuessani keskelle huonetta. Täällä aikakin oli pysähtynyt menneisyyteen; kaikki kellot torkkuivat hiljaa. Pöly oli laskeutunut varovasti hyllyille ja pöydille. Sekin oli tullut kuin luvatta. Minulla tosin oli virallisesti lupa, mutta silti tunsin itseni tunkeilijaksi, enkä ymmärtänyt, miksi Neiti oli testamentannut kaiken juuri minulle. Meillä ei ollut minkäänlaista sukulaisuussuhdetta. Kävin Neidin luona lapsena, mutta siitä oli kohta jo neljäkymmentä vuotta.

Pyyhin hansikkaallani varovasti tuolille kertyneen pölyn, istuin arastellen sen toiselle reunalle ja annoin silmieni kiertää huonetta, hakien sieltä muistoja lapsuuden käynneistäni Neidin luona.
Muistamani käkikello vastakkaisella seinällä oli pysähtynyt viiden huiteisiin,  juuri ennen käen kukuntaa. 
Kahvipannu - sama, minkä muistin, oli edelleen hellanreunalla odottamassa käyttäjäänsä. 
Sen emaloitu- oranssin ja punaisen hehkuva pinta oli saanut mustuneen helman, vietettyään niin monet kerrat upotettuna vähän liianisoon hellan reikään. Tuli ja savu olivat nuolleet pohjan mustaksi pinttymäksi, mutta se ei alentanut pannun arvoa
Ikkunaruudun nurkassa näin hämähäkinverkon asukkaaneen, se oli kuivunut verkon keskelle pyöreäksi möykyksi, muistuttaen ajasta, jolloin huoneessa oli elämää ja sen myötä sillekin ruokaa saatavilla.

Siirsin katseeni kamarin oveen: Sen peilit olivat kauniisti uurretut ja messinkisen ovenrivan kiiltäväksi kulunut pinta saanut himmeän hohteen käyttämättömyytensä johdosta.
Muistin, kuinka olin sivellyt haltioituneena kahvan koristeellisia kuvioita, silloin haaveilin joskus omistavani samanlaiset ovet ja kahvat, niiden arvokkaantuntuiset kaiverrukset ja tyylikkäät helat, mitkä koristivat avaimenpaikkaa.

Huoneessa oli asumattomuuden- vähän tunkkainen tuoksu ja koleankostea ilma sai vilunväreet kulkemaan ylitseni. Havahduin ajatuksistani tähän hetkeen ja kysymyksiä tunkeutui päähäni. Miksi minulle, omistinko todella nyt tämän kaiken, miten menettelen tästä eteenpäin, mitä tulevaisuus tämän kaiken kanssa minulle tulee merkitsemään…?
 

Tik, tak, tik, tak.... höpöttelivät kellot tuttavallisesti. Niinkuin olivat tehneet jo monta vuotta. Vuosikausia ennen minua. Neidille. Ja nyt minulle. Neidin jäämistöstä, johon komeat kaappikellotkin kuuluivat, perustamassani Antiikkiliikkeessä. 

Isossa kaupungissa, lyhyellä sivukadulla, suutariliikkeen vieressä oli rauhaisaa hoidella putiikkia. Liikkeeni ikkunapenkiltä paikkansa löytänyt Tupsu loikoili sijallaan tyytyväisenä hyristen. Se oli eräänä kesäpäivänä vain kävellyt avoimesta ovesta sisään, nälissään ja häntänsä menettäneenä. Hoivasin kissan kuntoon ja ajattelin, että siitä saa hyvän liikekumppanin, seuralaisen, joka ei vastaan pullikoinut. Olemattomasta hännän nysästä johtuen se sai nimekseen Tupsu. Melkein kuin hupsu. Vähän niinkuin uusi omistajansakin. Ajatus liikkeen uudellen nimeämisestä huvitti. Antiikkiliike Hupsu & Tupsu. No ei sentään, karistaisi pois ne viimeisetkin asiakkaat. 

Oven päällä oleva vanha reen tiukukello kilisti. Paulihan sieltä tuli. Niinkuin joka päivä tähän aikaan. Hän oli niin täsmällinen, että kellojen ajan olisi saapumisensa perusteella voinut tarkistaa. Suutariliikkeen Paulin kanssa oli ystävystytty, naapureita kun oltiin ja liikkeenpitäjiä molemmat. Minä keitin kahvit ja Pauli toi baakkelsit. Pauli oli laittanut liikkeensä oveen ilmoituksen: ”Odota ole hyvä, palaan kohta”. Niin se aina teki. Tupsu havahtui tiukukellon kilahdukseen, venytteli makoisien unien jälkeen ja pyörähti takahuoneeseen. Se tiesi, että Paulilla oli sillekin tuliaisia.

- Kylläpäs onkin herkullisia leivoksia, sanoin

- Ja niin hyvää kahvia olet keittänyt, kehaisi Pauli.

- Tupsu mouraisi tyytyväisyyden merkiksi ja sipaisi tassulla viiksiään. 

Tämä ajatustenvaihto käytiin joka päivä. Samaan aikaan. Pauli katsasteli ympärilleen ja tiedusteli kaupankäyntiä. ”Rauhallista on ollut”, sanoin, ”oikein rauhallista”. ”Yhdet pohjat ja yhden  punaisen korkokengän koron korjasin eilen”, sanoi Pauli, ja pyyhkäisi servetillä leivoksesta jääneen kermavaahdon suupielestään. Kiitti kahvista ja heikkasi ”Huomenna nähdään taas!” 

Maailma oli pysähtynyt tällä Isonkaupungin sivukadulla. Pidin siitä. Antiikkiliikkeesäni Neidin jäämistö oli ja pysyi melkein koskemattomana. Tupsu otti jälleen paikkansa ikkunapenkillä ja tarkkaili satunnaisia kulkijoita, pörhistellen ja hyrräten. Minä otin kaapista puhtaan rievun ja aloitin pölyjen pyyhkimisen esineistöstä. Niinkuin tein joka päivä. Tuntui, ettei mikään voisi rauhaisaa elämäämme häiritä. Hyräilin olemaani tyytyväisenä.

USVA, AINA, KIIREPAKOLAINEN  (linkit, click)

Usvalta, Ainan kautta minulle tulleen haasteen siirrän seuraavaksi Lastulle ja toivon hänen jatkavan tarinaa.

Linkki Mustiksen tarinaan
 

Talvi tuli

sanoi minulle

vaikene, ole hiljaa

nyt sanelen minä elämisen ehdot

tuo peijakkaan kylmänherra

tarttuu kiinni

pitkillä sinisillä kynsillään

vie.....

vie.....

pakottaa kulkemaan

pimeää liukasta polkuaan

Den förbannade Vintern!

Jag hatar dig.

I hate You.

Ich hasse Dich.

Yli kaksikymmentä vuotta sitten kävin Pariisissa. Kaikki tuolloin napsitut kuvat ovat kellarissa kenkälaatikossa.

Viikon aikana koluttiin nähtävyyksiä, istuttiin penkeillä ja herkuteltiin juustoilla, patongilla, viinillä. Käytiin taidenäyttelyissä, museoissa. Ja tulihan tuo Seinekin risteiltyä.  Kahdet kengät rikkoontui viikon aikana. Mieliinpainuvin kokemukseni oli taiteilijakukkulalla, Montmartrella.  Toinen toistaan upeampia taideteoksia  oli telineillä.... Olisipa ollut varaa ostaa edes yksi matkan muistoksi....

Näistä mietteistä, muistoista ja ranskan lipun väreistä koostelin oman kollaasini.

VÄRIKOLLAASIHAASTE: RANSKA

Luovalauantai haaste 100.: SAIRAAN KAUNIS MAAILMA

Pakinaperjantai haastoi maistelemaan kesäillan limunaatia. Pakinoidahan tässä sitten pitäisi, vaan kun ei luista juttu. Näppäimillä loikkivat sormetkin söhöttävän minne sattuu ja valitsevat ihan muita kirjaimia, kuin mitä kirjoittaja tahtoo. Siispä valitsin aiheeseen kuvat. Eikös sitä sanota, että kuva puhuu enemmän kuin sata sanaa. Antaa siis kuvien puhua ja paikinoida.

Korvissani kaikuu vuosien takainen huuto Pikkuikävänpaikan kuistilta: "Mummiiii, tuo limppaa, pitsa polttaa suutaaaa!" Ja mummihan toi. Toi myös itselleen ja lasten äidille.... kesäillan limunaatia.... Huiskis!

"Voisin ehkä harrastaa unissaankäsilläkävelyä..... tai naurujoogaa, hihi!"

Teitkös Sinä lupauksia tälle vuodelle?

Kuuselan Pekka  (click)  haastoi kuvaamaan onnea.  Onnen valokuvaus ei onnistunut. Kirjoitin. Kirjoitin pari A4-liuskaa. Huh, liian pitkä. Liikaa sanoja. Oli siis piirrettävä. Se on minulle kaikkein helpointa.